Gunnar Hökmark skriver här tillsammans med Henna Virkkunen (EPP-FI) och Bendt Bendtsen (EPP-DK) i Suomen Kuvalehti om vikten av ökat europeiskt försvarssamarbete och Nato.
Sotilaallinen jännite Itämerellä on kasvanut Venäjän Ukrainaan kohdistamien aggressioiden ja Krimin Venäjään liittämisen myötä. Venäjän ilmavoimien koneet ovat toistuvasti loukanneet Baltian maiden, Suomen ja Ruotsin ilmatilaa, ohittaneet Naton sotilasaluksia lähietäisyydeltä ja simuloineet hyökkäyksiä Tanskan alueella.
Emme voi jatkossa vain vastata aggressioihin vain ilmavoimia käyttämällä. Tarvitsemme poliittisesti vahvan vastauksen. Selkeä viesti olisi omien puolustusbudjettiemme ja puolustusyhteistyön vahvistaminen, jolla osoitetaan, että kykenemme puolustamaan itseämme Itämerellä ja Euroopassa.
Naton tavoite kahden prosentin bruttokansantuoteosuudesta puolustusmenoihin on mahdollista toteuttaa, mutta siihen on vielä pitkä matka. Tällä hetkellä Suomi, Ruotsi ja Tanska käyttävät 1,1 – 1,4 prosenttia BKT:staan puolustukseen.
Vahvistamalla yhteistyötä ja omavaraisuutta me olemme myös vähemmän riippuvaisia kumppanimaastamme Yhdysvalloista muistaen Naton artiklaan viisi kirjoitettua avunantovelvoitetta.
Venäjältä kohdistuu Itämeren maihin hybridisodankäynnin paine, joka näkyy muun muassa poliittisen epävakauden lietsomisena väärää tietoa ja propagandaa levittämällä sekä kyberhyökkäyksinä, joilla vaurioitetaan yhteiskunnan tärkeitä toimintoja, kuten tapahtui Virossa vuonna 2007.
Jännitteitä kasvattaa myös se, että Itämeren merkitys energiankuljetusväylänä on kasvamassa. Näihin suunnitelmiin liittyy Venäjältä Saksaan kulkevan NordStream 2 -kaasuputken rakentaminen.
EU:n on vahvistettava tiedusteluyhteistyötään ja oltava paremmin valmistautunut vastaamaan hybridisodankäyntiin ja uusiin turvallisuusuhkiin. Hämärien operaatioiden valaiseminen ja kyber- ja informaatiohyökkäysten lähteiden ja keinojen paljastaminen on avoimen ja demokraattisen yhteiskunnan puolustamista.
Euroopan komission esitys puolustusinnovaatiorahastosta on tervetullut keino vahvistaa puolustusyhteistyötä ja EU:n puolustusulottuvuutta yhdensuuntaisesti Naton kanssa. EU:n puolustussuunnitelmat on nähtävä Natoa täydentävinä askeleina, ei sitä korvaavina. Yhteistyön kehittäminen ei myöskään tarkoita EU:n armeijan perustamista.
Meidän ei pidä nojata heikkoihin rakenteisiin ja toiveajatteluun puolustuspolitiikassamme. Pohjoismainen sotilasyhteistyö, kuten NORDEFCO, voi tuoda synergiaetuja puolustusvoimillemme, mutta se ei vielä luo uskottavaa puolustusrakennetta. Sellaista ei luo myöskään EU:n puolustusulottuvuus. Sen sijaan Ruotsin ja Suomen jäsenyys Natossa vakauttaisi turvallisuustilannetta koko Itämeren alueella, myös Baltian maissa.
Jos Baltian maat kohtaisivat Venäjältä tulevan sotilaallisen aggression, niin Ruotsin ja Suomen olisi mahdotonta pysytellä sen seurausten ulkopuolella, olipa puolustusjärjestelymme mikä tahansa. Tämän ymmärtäen Suomen ja Ruotsin pitää tehdä päätöksensä itsenäisesti, mutta määrätietoisesti ja sitomatta omia polkujaan toisiinsa tavalla, joka mutkistaisi päätöksentekoprosessia.
Naton ja Euroopan Unionin yhteisten sateenvarjojen alla Suomi, Ruotsi ja Tanska voisivat parhaiten kehittää ja syventää puolustusyhteistyötään yhdessä muiden samoihin yhteisöihin kuuluvien Itämeren maiden kanssa näin haastaen Venäjän rakentavaan dialogiin.